Kuvataiteessa naistaide on ollut 1980- ja 90-luvulta lähtien polttavia teemoja. Käsittelyn aiheena on nainen kuvan kohteena ja kuvan tekijänä, sekä kysymys miehen ja naisen eroista taiteilijana.
Taidehistorian kirjoitus on vasta muutama vuosikymmen sitten tunnustanut naispuolisten taiteilijoiden olemassaolon. Tosiasiassa heitä on ollut vuosisatojen aikana lukuisia, mutta monet naisista ovat työskennelleet isänsä tai puolisonsa varjossa. Naistaiteilijoiden marginalisoituminen oli etenkin 1800-luvun lopun ja modernismin alun ilmiö. Uransa eri vaiheissa taiteilijattaret törmäsivät monenlaisiin esteisiin. Ongelman ytimenä oli ajan naiskäsitys, naisten olisi pitänyt omistaa elämänsä toisten palvelemiseen. Oman uran luominen taiteilijana ei sitä ollut.
Taidekoulutuksen saamisen vaikeus oli tehokas keino rajoittaa naistaiteilijoiden esilletuloa. Esimerkiksi 1800-luvulla naiset eivät päässeet taideakatemioihin eivätkä saaneet maalata alastonmallia. Etenkin alastoman miehen kuvaaminen oli tabu. Toinen keino marginalisoida naistaiteilijat oli vedota naisen luontoon. Yleensä heitä ajateltiin soman, pienen ja pikkutarkkuutta vaativan puuhan taitajina. Naistaiteilijoiden tuotteliaisuus saatettiin vielä viime vuosisadan alkupuolella selittää toteutumattomalla naisellisuudella ja frustroituneella äidillisyytenä. Intohimoiset taiteilijattaret kuvattiin henkisesti tasapainottomaksi hysteerikoksi.
Muotokuvia 1600-luvulta alkaen
Seinämaalauksissa ja kirkkomaalauksissa esiintyy varhaisia suomalaisia kuvia ihmisistä, mutta varsinaista henkilökuvausta ja muotokuvia alettiin harrastaa Suomessa 1600-luvulla. Julkiset muotokuvat olivat ennen kaikkea miesten kuvia. Lisääntynyt porvariston hyvinvointi merkitsi muotokuvataiteelle 1700- ja 1800-luvulla nousukautta. Muotokuvissa tuotiin esiin mallin yhteiskunnallinen asema, jota kuvissa korostettiin vaatetuksella ja taustakuvauksilla. Koska naisen asema määriteltiin useimmiten miehen kautta, ovat aikakauden nais- ja lapsikuvat jonkun miehen vaimoja, lapsia, sisaria ja kuvastavat miehen asemaa yhteiskunnassa. Naiset saavuttivat vain harvoin sellaisen yhteiskunnallisen aseman, jonka haltijoista oli tapana tilata muotokuva viralliseen edustuskäyttöön.
1800-luku suotuisa Suomessa
1800-luvun puolivälissä Suomen taide-elämä alkoi kehittyä suotuisaan suuntaan. Muutoksen merkkinä oli kasvava joukko taiteilijan ammattiin hakeutuvia naisia, jotka lähtivät opiskelemaan myös ulkomaille. Muotokuvia tilattiin 1800-luvullakin pääsääntöisesti miestaiteilijoilta, vaikka Suomessa alkoi jo olla taitavia naistaiteilijoita. Koska muotokuvamaalausta ja historiamaalausta pidettiin tärkeimpinä, ne eivät olleet naisten aiheita. 1800-luvun suomalaiset naistaiteilijat olivat monia eurooppalaisia kollegojaan paremmassa asemassa, Suomessa virallinen taidekoulutus oli periaatteessa avoinna myös naisille.
Naistaiteilijoiden läpimurto1900-luvulla
1900-luvun vaihteessa antiikki kääntyi kulta-ajaksi. Koska naisasialiike yritti horjuttaa miehen asemaa, kuvissa ja teksteissä alettiin korostaa maskuliinisuutta. Mies- ja naistaiteilijat liikkuivat vielä melko kiinteästi omissa piireissään. Uutta ruumiillisempaa ihannetta haettiin mm. urheilusta, josta myös muodostui miesten pakopaikka naisten kasvavan vaikutusvallan alta.
Naisten tulo työelämään sai aikaan töiden määrittämisen miesten töiksi ja naisten töiksi. 1970-luvulla miehen asemaa yhteiskunnan kiistattomana vallankäyttäjänä horjutettiin. Kysymys sukupuolista ja identiteeteistä oli noussut kulttuurikeskustelun kuumaksi aiheeksi ja sai taiteilijat työssään osallistumaan keskusteluun. 1970-luvun jälkeinen taide pyrkii osaltaan myös hahmottamaan sukupuolirooleja vallitsevassa yhteiskunnassa. Nykytaiteessa naistaiteilijat pohtivat usein myös äitiyden teemaa.
Nykytaiteessa nuoremman polven naistaiteilijat irroittelevat elämän ikuisella kysymyksellä: mitä on olla nuori, kaunis ja onnellinen nainen? Onko mainoksen ikuisesti hymyilevä kaunotar totta?
